Jouluruuhkaa

Jouluahdistus tuntuu jylläävän siellä sun täällä. Niin, täälläkin. Ihan mieletön ruuhkaviikko osui juuri tähän(kin) kohtaan, mutta lauantaina onneksi on tarkoitus suunnata auton nokka kohti tämänvuotista joulumaata (joka lienee lumeton, ISO NYYH!).

Oharilta lainattu ja muokattu check list:

Ei vielä:

* ostettu jouluruokia (äitini lupasi laittaa listan mitä meidän pitää viedä menneessämme vaan eipä ole vielä kuulunut!)
* ostettu joululahjoja
* ostettu joulukoristeita (enkä ostakaan tänä vuonna uusia)
* ostettu kynttilöitä
* ostettu suklaata (mutta lahjaksi tuli postissa jo yksi konvehtirasia!)

Jo kuitenkin:

* ostettu ja kannettu kuusi sisälle (jää tänne aivan yksin talonvahdiksi)
* vaihdettu jouluverhot ja jouluinen vahapöytäliina
* ripustettu lapsen pikkukätösin askartelemat joulukoristeet ympäri huushollia
* järkätty ja päivitetty iPodin joulusoittolista
* lähetetty puolet joulukorteista (minun ystäväni ja sukulaiseni, miehen osuus taisi lähteä tänään...)
* vähän siivottu
* lähetetty ainakin osa sähköisistä joulutervehdyksistä


Huomenna:

* ostan ne lahjat
* koristellaan se kuusi
* pakataan kimpsut ja kampsut


Mahdotonta:

* saada valkeata joulua! EN ALA! EIKÖ ENÄÄ IKINÄ???

Nähtyä ja koettua

Suomen televisiohistorian ihanin lemmempari on sitten kakkosen Karjalan kunnailta Pekka Valkeejärvi ja Maria Sid. Ne on siis niin liikkiksiä, kumpikin ja erikseen ja yhdessä. Muutenkin huippusarja, varmaan kaikki katsoo jo?

Hemmetin facebook! Ensinnäkin se näköjään edelleen lusmusti vie kaikkien ajasta kaiken (tosin myönnän toki oman syyllisyyteni ja totean edelleen että on jotenkin merkillisen kivaa sopia uuden tuttavuuden kanssa että "eikös ruveta facebook-kavereiksi" sen iänikuisen "olipa kiva tavata, ollaan yhteydessä ja otetaan uusiksi joku kerta" sijaan, vaikkei sitten muuta enää kuulisikaan että onko uusi ystävä millä tuulella milloinkin, vaihtuuko ihmissuhdestatus ja mihin arvausleikkihin hän on viime aikoina osallistunut), ja sitten se vielä toimii noin kökösti! Kaiken maailman kutsuja ja kehotuksia lisätä milloin mitäkin sovelluksia tulee, ja suurimpaan osaan vaaditaan sitä muiden kutsumista mukaan. Sorry vaan kaverit, äsken lähti vahingossa kaikille haaste siihen "tunnista julkkikset ilman meikkiä" -visaan, ei ollut tarkoitus, mutta painoin vääräää nappia.... Joidenkin sovellusten kohdallahan tulee sellainen erillinen avaussivu jonka seinällä valppaat ihmiset varottavat "älä missään tapauksessa tilaa tätä, ihan höpö homma", mutta jotkut on vaan klikattava läpi. Vai kuka voi vastustaa sovellusta jossa voi saada selville onko joku salaisesti ihastunut minuun! Minuun! Siellä väitetään että joku olisi, mutta saadakseen selville pitää ensin tietysti kutsua ja koheltaa ympäriinsä. No tänks!

Pikkujoulusesonki

Juhlien välissä pitää kyllä tehdä paljon töitä. Mutta kivaa on, kiitos vaan kysymästä. Olen tutustunut valtavan kivoihin uusiin ihmisiin ja puhunut paljon ja asiaa. Nauranut, laulanut ja tanssinut.

Eilen kuuntelin ihan oikeaa kirjailijaa ja sen jälkeen menin taas syömään, juomaan ja tanssimaan.

Nyt menen täyttämään lomakkeita ja vastaamaan sähköposteihin. Nipistys kaikille!

Hähää! Mä olen klassinen-nörtti-kunnon kansalainen! Kriisiltä löytyi kiva testi:

Your Score: Blue Spaceman

4 Classicness, 9 Technology, 2 Team, -7 Aggressiveness

Your results: Classic High-tech Goodguy Citizen



Found in: 6824 Space Dart-I, 1984

Arvosananmetsästystä siansaksaksi

Alkaa kuulkaa pikkuisen ottaa päähän tämä kansainvälistyminen. Kohta koen oikeesti huolta suomen kielen puolesta. Kun jostain kumman syystä niin monet kurssit pitää järjestää englanniksi, sehän on bisneksen ja kaiken muunkin kieli nykyisin. Lopputulema on sitten sellainen, että eri puolilta maailmaa eri äidinkieltä puhuvia ihmisiä ovat syystä tai toisesta kokoontyneet yhteen oppimaan ja englanniksi. Luennoitsija, ehkä ja parhaassa tapauksessa, puhuu hyvää, selkeää ja kaunista englantia, mutta yleensä ainakaan suurin osa osallistujista taas ei. Siellä sitten yhdessä yritetään ymmärtää käsitteillä olevia asioita ja toisiamme. Ja keskustella pitäisi! Pyytää selvennyksiä ja tarkennuksia! Kirjoittaa raportteja etu- tai jälkikäteen, kerrata käsitellyt asiat omin sanoin ja kuvata kytkökset muihin. Helppoa kuin heinänteko!

Yhdelle broken englishillä käydylle kursille on tässä tullut laadittua "reaktiopapereita". Ainut aito reaktio olisi ehkä että miksi ihmeessä. Koko aihepiiri on melko kaukana, käsiteltävä materiaali erittäin vaikeaa ja teoreettista, en ymmärrä yhteyksiä - ja niin joo, on pakollinen kurssi. Tai siis yksi valinnaisista pakollisista, mutta muut olisivat vielä kauempana omasta aineestani. Arvosanat tähän mennessä ovat olleet asteikolla 6-7/10. Ihan tarpeeksi hyvät, ja suoraan sanottuna melkein nekin jo nolottaa, tuotoksiin on vain suunnilleen listattu mitä käsiteltiin ja vain pari omaa kommenttia. Mutta kun kaikki aika menee sanakirjan kanssa tankkaamiseen! Missä syntyy aika oivalluksille ja yhteyksien luomiselle, kun kaikki energia menee siihen että suurin piirtein pysyisi kärryillä siitä mitä oikein yritetään konseptualisoida?

Kyllä minä ymmärrän että kansainvälinen pitää olla ja ammatillista ja akateemista keskustelua on käytävä myös muilla kuin äidinkielellä. Mutta siinä sitten vivahteet katoavat ja merkitykset hiljalleen muuttuvat. Mitä luulette, katoaako suomen kieli kohta kokonaan, tai siirtyy vain "kyökkikieleksi"ja kaikki arkitoimien ulkopuoliset asiat hoidetaan englanniksi?

Edistysaskelia

Meidän ihan kohta viisivuotias on yhtäkkiä oppinut piirtämään! Tähän mennessä kaikki piirustukset ovat olleet yhtä samaa sykkyrää, mutta nyt on joku lamppu syttynyt, ja ihmishahmoilla on pää (ja siinä silmät ja suu), vartalo ja raajat. Ja päiväkodissa tänää oli kuulemma piirrelty taloja. On tämä iso askel, on!

Samaan aikaan jonkin aikaa vähän paremmin sujunut yhteisleikki muiden lasten kanssa ottaa takapakkia, leikkeihin mennään mukaan tohkeissaan ja vaatimalla, ja kun muut eivät reagoi toivotunlaisesti, alkaa härnääminen ja häiritseminen, jota taas edelleen ruokkii se kun muut lapset ärsyyntyneenä kääntävät selkänsä. Toivottavasti lamppu syttyy ja kellot soi tämänkin asian suhteen jo pian.

Tämän vuoden valokuvatkin ovat saapuneet, ja jopas olivatkin onnistuneita! Ihan sikakalliit kyllä tänä vuonna, kuvapaketti oli 45 euroa ja lisäksi tuli vielä 20 kpl postimerkkejä hintaan 25 euroa. Mutta menköön, niin on söpöjä.

Ei sitten muuta kiireet jatkuvat, mutta ne ovat taas tällä hetkellä sopivan haastavia ja mukavia.

Epäusko

Ehkä minä sitten olen naivi kun ajattelin ettei tuollaista voi tapahtua Suomessa. Että miten kellään voi niin pahasti päässä vipata, että koululle ammuskelemaan. Mutta kaikki siis on mahdollista, ne pahimmat pelot ja niin edelleen.

Syitä ja syyllisiä ja kukkahattutätejäkään tässä nyt on tietysti ihan turha etsiä, esittää tai olla esittämättä. Silti kaikilla meillä on oikeus omaan, sekavaankin mielipiteeseen tapahtumasta. Minusta on vähän vaikea ymmärtää melko laajaa kyynisyyden pukuun puettua median toimien taivastelua, että kuinka tietoa tuli joka tuutista ja millaisetkohan ovat otsikot ja missä vaiheessa tulee koulutovereiden kertomukset (näkyvät jo verkkolehtien etusivujen mukaan tulleet), samaten kuin addressien, liputusten, hiljaisten hetkien ja kynttilöiden sytyttämisen halveksinta. Kyllä median nämä täytyy raportoida, kuviot vaan on veivattava läpi vaikka nerot netissä olisivat kaiken materiaalin jo ensiksi nähneet ja raportoineet (joo, luin minäkin niitä eilen). Kyllä tämä nyt vaan on jauhettava ja purettava, ne ketkä eivät halua lukea tai osallistua, olkoon lukematta, kirjoittamatta ja kommentoimatta.

Mutta siis, mikä ihme voi saada nuoren miehen päähän tuollaiset yli-ihmiskuvitelmat? Mikä niitä voi ruokkia? Ja voiko se johtua ulkopuolelle jäämisestä ja kiusatuksi tulosta? Silloinhan "syyllisiä" löytyy ihan kaikkialta. Suurin syyllinen on tietysti se joka aseeseen tarttui, mutta hei kamoon, pakkohan yhteiskunnassa, ympäristössä ja muissakin ihmisissä jotain kummallista täytyy olla, vai miten muuten voi joku noin paljon vihata esim. tyhmyyttä ja demokratiaa? Vaikka kauheat ajatukset päähän voivat tietysti mennä ilman väkivaltaisia elokuvia ja pelejäkin, niin kyllä se niistä matkittu kuvitus näytti kuvottavalta uutislähetyksissä, lehtikuvissa ja taltioiduissa nettilöydöissä. Kaikki ruokkii kaikkea ja kaikki ei selviä ja aina joskus jossakin joku saattaa kilahtaa. Tämäkö vaan on hyväksyttävä, eikö mitään voida tehdä millekään missään?

Saisiko sitä vietyä itsensä ja perheensä ainakin marraskuuksi jonnekin turvalliseen lämpimään koloon pois pahasta maailmasta ja sen vaatimuksista?

Napanöyhtää

Eilinen sairaspäivä (en minä vaan kohta viisivuotias, oksennustaudissa) taisi katkaista kamelinselän: taidan jättää sen päätöksenteon teoria kurssin tuonnemmaksi, tai korvata jollain muulla. Tähän loppusyksyyn se nyt vaan on liian hapokasta. Oireet alkavat muistuttaa jo vuoden takaista, silloinhan minulla meni yöunet, elämänrytmi ja kaikki suunnitelmat ihan sekaisin stressin ja opiskelukiireiden vuoksi. Joten loppusyksylle jää yksi luentokurssi (johon pitää viikottain kyllä valmistua etukäteen lukemalla artikkelit ja jälkikäteen reaktiopaperilla, ja sitten vielä lopputentti) ja yksi virtuaalikurssi (joka on melko verkkaisesti käynnistynyt, mutta ainakin kirjoittamishommia senkin suhteen tiedossa). Lisäksi on seminaariesitelmän valmistelua ja paljon pikkujouluja sun muita iltamenoja!

Tämän blogin kanssa nyt on vähän epätietoinen olo. Olen eniten tykännyt bloggaamisessa yhteisöllisyydestä ja kommentoinnista, ja nyt ne tuntuvat hiipuvan vähän joka puolella, onko yleistä blogiväsymystä vai se naamakirjako muka täyttää yhteisöllisyystarpeet? Jatulintarhassa oli hyviä huomioita tähän liittyen, ei ne suosikkilistat, -drinkit ja poukkaukset täytä kuin yhden pienen osan yhteydenpitoa, vähän niinkuin meemit ennenvanhaan. Noitten keräilyyn ja tuttujen bongaamiseen naamakirja on kiva, mutta jonkun teeman tai aiheen mukainen keskustelu on vähän hankalampaa. Mitä kaikilla kivoilla ryhmilläkään tekee, jos suurin into on siinä että perustaa/löytää hauskan ryhmän ja liittyy siihen, no mitä sitten (nyt en tietenkään tarkoita Kampin Bistroa, sehän jo yksin oikeuttaa kaiken muunkin)?

Pitäisi varmaan ainakin perustaa kokonaan erillinen blogi opiskelu- ja tutkimusaiheille (tai ottaa vanha lepäämässä oleva uudelleen siihen käyttöön), toisaalta tykkään tästä sopasta siksikin että voin kirjata juuri sitä mikä milloinkin päässä pyörii. Pitäisikö sitten ruveta ihan vaan päiväkirjaa, suljettua, pitämään, niin voisi kirjoittaa vielä avoimemmin? Mutta entäs sitten ne kommentit sun muu?

Huh huh

On kuulkaa niin paljon hommia nyt ettei oikein ehdi blogata. Ei kyllä paljon feisbuukatakaan, sorry vaan jos superpoukkauksenne sun muut ovat jääneet vastakaiutta, olen minä sitä statusta välillä kuitenkin päivittänyt.

Kyllä sitä ihminen voi tuntea itsensä tyhmäksi. Olen siis niin pihalla todennäköisyyslaskennasta, funktioista ja kaikesta mahdollisesta matemaattisesta tiedosta, joka kuitenkin pitäisi jotenkin olla hallussa pärjätäkseen päätöksenteon teorian kurssilla. Tänään koin lyhyen ahaa-elämyksen, kun luulin ymmärtäväni että miten voi melko yksinkertaisen kysymyssarjan (jos sinulle luvataan ensin joko 25.000, 50.000 tai 75.000, niin millä todennäköisyydellä olisit valmis luopumaan tuosta kulloinkin luvatusta summasta ja osallistumaan arvontaan jonka tuloksena saisit joko 0 tai 100.000 euroa) perusteella tehdä vastaajan riskinottoprofiilin! Tuon jälkeen putosinkin sitten taas kärryiltä...

Ilman sen kummempia vaihtoehtoja, taulukoita ja käyriä todennäköisyys sille että lähden nyt syömään ja sitten töihin on juuri nyt 100. Mietitään senkin subjektiivisia ja objektiivisia hyötyjä taas myöhemmin.

Mielipiteitäni

En tiedä onnistuuko muilla Bloggeriin kommentointi, täällä ei ainakaan. Hmm, mitä nyt sitten pitäisi päätellä jos yhtään kommenttia ei tule?

Totean nyt tässä sitten että Khilou osuu huomiossaan napakymppiin, naulankantaan ja asian ytimeen eikä ollenkaan viereen.

Ja ilmeisen jälkijunassa huomaan että Varahvonttaa varmaan olisi syytä onnitella, onnea!

Sitten vielä ihmettelen, että toimiiko tuo uusi kommenttilootiin ilmestynyt follow-up rasti.

Melkein loma

Siis luentoja ei ole tällä viikolla, mutta kurssin lopputyötä kyllä pitäisi vääntää, ja kas: mitään ei synny. Viikon kuluttua tähän aikaan ollaankin sitten taas hätää kärsimässä.

Syksyn loppuperiodille onkin sitten tiedossa peräti 3 kurssia, joista kaksi perinteistä (ja kuulemma työlästä) luentokurssia ja kolmas taas poikkitieteellinen ja virtuaalinen. Huimaa!

Töissä menee oikein mukavasti, sain siirron, kehuja ja pienen palkankorotuksen. Tuon kunniaksi vähän sitten mokailin. Hyvä, juuri näin sitä pitää!

Tiedättekö, oikeesti odotan joulua jo! Ei sillä etteikö nyt ja tässä olisi oikein mukavaa työtä ja aherrusta, että lomaa kaipaisin, vaan haluaisin jo ruveta kuuntelemaan joululauluja ja laittaa joulukoristeita! Turmion päivä on koittanut! Pihavalot laitankin heti kohta kun ne on hankittu (viimevuotiset on melkein kaikki todettu rikkimenneiksi), sillä piha on niin surullinen näköinen nyt kun pensaat ovat kynittyjä ja lehdettömiä ja kalusteet siivottu pois. Mutta kohta pläjähtää valoshow!

Asennetta

Ehdotus mies-loppuisten sanojen poistamisesta sai ainakin HS:n keskustelijat innostumaan, viestejä tuli satoja ja toimittajan tämän aamun yhteenvedon mukaan suurin osa oli tyyliä "eikö naurettavilla feministeillä ole muuta tekemistä". Mitä ihmettä niillä sukupuolittavilla määreillä on tekemistä ammatti-ja virkanimmikkeiden yhteydessä tänä päivänä? Miksi ehdotus sellaisten välttämisestä saa niin monet älähtämään? '

Tässä näitä keskusteluja siellä täällä seuratessani ja samalla miettien että miltä kannalta verkkokeskustelujen tutkiminen olisi parasta aloittaa, olen kuitenkin sitä mieltä että käytetty kieli, termeineen, on se mihin pitää tarttua. Tai mihin yleensä edes on mahdollista tarttua. Olen miettinyt asennoitumista ja asennetta, miten se näkyy keskustelupuheenvuoroissa ja miten sen voi tulkita. Tietenkään kaikki eivät aina ole tosissaan räväköiden mielipiteidensä kanssa, mutta keskustelijoiden pään sisälle ei kuitenkaan ole mahdollisuutta päästä, ja tulkinta on tehtävä sen perusteella mitä tekstissä lukee. Miten sitten pitäisi suhtautua tarkoitukselliseen liioitteluun, provosointiin ja ironiaan, ja miten sen edes voisi tunnistaa. Eikö provosoiva kielenkäyttö, vaikka ironisestikin, ole osoitus jostakin asenteesta? Löytämieni lähteiden mukaan mukaan (joihin en kokonaisena maksullisuuden vuoksi juuri nyt pääse käsiksi) näyttäisi ainakin olevan niin, että ironiaa käytetään verkkokeskustelussa yllättävän paljon, ja toisaalta myös että erot online-keskustelun kielenkäytössä voisivat johtua sukupuolesta. Näihinhän pitää perehtyä oikein kunnolla.

Ostellaan ja laulellaan

Kehtaan kuulkaa myöntää että kävin kahdesti Hulluilla Päivillä! Ja lauantaina vielä laitoin miehen asialle, kuvastosta oli rengastettu tuote joka välttämättä piti saada (Ardenin 8 hour lip balm ja skin protector). Onpahan taas ostettu, paitsi ettei koko perheeseen yhtäkään paria kenkiä, mikähän meni pieleen?

Jos ei ole mitään rengastettavaa katalogia, pitää ostoslistat nykyisin sitten kirjata tuonne knotleriin. Minä kyllä olen vielä vanhan liiton kynä ja lappu -käyttäjiä, mutta ehkä jo ihan kohta opin.

Singstar-pelaaminen sujuu jo vauhdilla. PMMP:n Pikkuveljestä ja Yön Joutsenlaulusta (joo...) tulee yli 8000 pistettä normaalimoodissakin, kohta siirryn seuraavalle tasolle. Tosin Whitney Huostonin The Greatest love of all vaatii vielä "jonkin verran" harjoittelua.

Se siitä sitten

Johan tässä melkein viikko menikin hyvin, nyt on ilmeisesti vuoden kiintiö täytetty. Tänään kävi ilmi että oman elämämme lisäksi tässä nyt pilataan lapsenkin elämä. On tarpeeksi julmaa muutenkin huomata (ja päivittäin kuulla) olevansa epäonnistuja parisuhteessa ja vanhempanakin ihan p*ka, mutta kun sama kerrotaan ulkopuoliselta asiantuntijataholta, niin hiljaiseksi vetää.

Jotain varmaan tarttis tehdä, mutta kun ei ole mistä ammentaa. Itkettää ja päätä särkee pahemmin kuin siinä maailman ärsyttävimmässä särkylääkemainoksessa, ja veikkaan että verenpaine huitelee jossain pilvissä. Hiivin nyt jonnekin luolaan häpeämään.

Ässä löytynyt!

No nyt alkaa näyttää siltä, että se "Hagalund centrum" onkin ollut vain (yksittäinen?) virhekyltti, sillä tänään aamulla bongasin "Hagalunds centrum" -kyltin! Tarkemmin kun alan miettiä, niin luulen että ässätön versio taisi olla bussipysäkin nimi, ehkä niitä koskee eri säännöt tai sitten niitä ei oikolueta tai jospa niissä on joku maksimimerkkirajoitus?

Muut tahot täällä Tapiolan liepeillä kinastelevat ihan muusta kuin ässistä, eli mistäpä muusta kuin parkkipaikoista. Esport Centerin ja - Areenan mielestä heidän parkkialuettaan on vääryydellä pienennetty. Saattaa olla niinkin, mutta ko. yrittäjä kyllä itsekin omalla parkkipaikkatoiminnallaan sabotoi ihmisten kulkuyrityiksiä. Aivan Esport Areenan edessä sijaitseva parkkipaikka nimittäin on oikein aidalla ja lukituilla porteilla erotettu ko. rakennuksesta, estäen täten kaikenlaisen oikaisun tuosta kohdasta. Josta muuten itse menisin aamuin illoin ja ehkä muutenkin, jos se vaan mahdollista olisi.

Lakkais jo satamasta että pääsisi koiran kanssa ulos.

Sellainen seminaari

Olinhan siellä minäkin, Luftissa (vaikka meinasin mennä suoraan Populukseen). Kylläpäs oli kivaa ja ihan kauheesti ihmisiä! Paljon!

Mutta kaikki ovat jo löytäneet rapon, joten ei minulla mitään lisättävää olisikaan. Mutta olipas lystiä! Aikan rankat bileet kyllä tuollaiset seitsemästä aamuneljään...

Niin ja kiitos niille jotka äiskän rapon perässä kommentoivat ruotsinkielisiä paikannimiä koskevaa epätietoisuutta. Puuttuvan ässän salaisuus on siis ilmeisesti edelleenkin auki, paras selitys oli kyllä jo miitissä Nikellä: ruotsinkieliset ei nyt mitään erillistä genetiiviä tarvitse, nehän omistaa muutenkin kaiken :-)

Tuhlailua

Jokohan uskaltaisi sanoa että hyvin menee? No en ihan vielä, katsotaan nyt huominen palaveri.

Rahan tuloakaan ei voi estää, sillä veronpalautuksia tulossa meidän perheelle vähän yli 2000 euroa! Miehelle maksetaan muuttuneen bonusjärjestelmän vuoksi 4 kuukaudelta saamatta jääneitä tuloja ja sitten vielä kuukausittain käteen tuleva palkka nousee! Kesälomarahat tuli tilille, unohdettiin että sellaisia olikaan... Tämän kunniaksi meille ostettiin Singstar Legends- peli mikkeineen. Kohtapuoliin alkaa harjoitukset, vapise Bono ;-)

Kaikki aina moittivat lehtimyyjiä. Jos niitä ei olisi, minun puhelimeni ei koskaan soisi. Joten aina silloin tällöin sorrun kaikenlaisiin, niinkin noloon kuin 40+ naisille tarkoitettuihin lehtiin, äsken tuli postissa Sara (kelpaako puolustukseksi että tilaajalahjaksi tiedossa Mariskooli?). Mitäköhän tästä oppii vaiko sitten taas ei mitään?

Lisäys: en oppinut Sara-lehdestä mitään, siis mitään ei jäänyt mieleen selailun jälkeen. Paitsi että siellä oli joku ripsiväritesti, ja siitä tuli mieleen että pitää ostaa ripsiväri. Jossain luki että ripsarit pitää vaihtaa olikos se nyt 3 kuukauden välein. Just, käytän ripsiväriä ehkä kerran kuussa, kalliiksi tulee. Kampaajallekin pitäisi mennä (että olisi tukka hyvin blogimiitissä 5.10 ;-)

Pelastusta

En ole vielä ihan päättänyt mitä mieltä olen Tehyn mahdollisesta lakosta. Lisää liksaa varmasti tarvitaan, toki tehyläisten ohella muutkin alipalkatut, mutta lakko pelottaa. Ihan oma lehmä tässä on ojassa, loppuvuoteen olisi tiedossa jos jonkinmoista terapiaa ja arviointijaksoa, ja lakko sotkee ne kumminkin. Jospa nyt Vanhanen hallituksineen sitten myöntyisi Tehyn vaatimuksiin, vaikka se tietäisikin "sovituista veronalennuksista luopumista".

Pelastusta oli eilen tarjolla Espoon keskuspuistossa. Upean päivän kunniaksi lähdettiin eväsretkelle ja neljävuotias oli superreipas ja tarjoili taikakepillään pelastuksen poluilla törmäämilleen sientenpoimijoille! Kivaa oli, ensi viikonloppuna uudelleen. Sitä ennen jännitetään vielä työasioita, sekä *tarkistaa meilit* juhlitaan hyväksyttyä kongressiesitelmäehdotusta!

Takakesä kävi

Ei tuota eilistä lämpöaaltoa miksikään intiaanikesäksi voi kutsua, minusta intiaanikesä on vähän pidempi jakso. Eikö takakesä olisi hyvä nimi? Voihan takatalvikin kestää vain yhden päivän pyryineen?

Joka tapauksessa pihalla linnut lauloi ja pensas innostui kukkimaan:


Jos vielä tänäänkin olisi ollut lämmintä, niin ruusuun olisi puhjennut kukka (nyt tuli vain epätarkka tuulessa heiluva nuppu):


Mutta eihän tässä hätää, Sopranos alkoi! Viimeinen kausi, nyyh, mutta nautitaan nyt nämä viimeiset jaksot. Vähän luulen että jotain bokseja pitää ruveta hankkimaan. Paitsi mistä löytyisi aika katsella kaikkia tv-sarjoja, nytkin on Kukkiselta lainassa oleva ER:n toinen kausi vasta eka cd:n kakkospuoli menossa, uusi boksi jo pullollaan katsottavaa jne.

Viikon kirjavinkki: Karen Joy Fowler "JANE AUSTEN -lukupiiri". Tässäkin olen tosin vasta sivulla 88, mutta hyvä on, suosittelen!

Elinikää on sitten melko tarkkaan puolet jäljellä. Ei auta, vaikka laihduttaisin 5 kg, alaspäin pyöristettyjä viikottaisia alkoholimääriä en edes lähtenyt lisää muuttelemaan. Se on näillä korteilla sitten hamaan lopppuun saakka.

Ja hei, lukeeko tätä enää kukaan? Saako mitään elonmerkkejä ilman vampyyripuraisuja tai virtuaalidrinkkejä?

Uhkakuvia ja hupia ja liikuntaa

Tutkimustyön suhteen asiat on suht. ok, mitä nyt pieni kiire taas painaa päälle. Mutta aika turhaa nyt on vielä tässä vaiheessa vaipua epätoivoon, minähän olen juuri vasta aloittanut! Kaiken kuuluukin olla vielä vaikeaa ja epämääräistä. Kovasti mietityttää sekin, että pitäisikö tuohon tarkoitukseen perustaa oma bloginsa. Työasiat ovat vielä levällään, mutta on syytä olettaa että nekin jotenkin järjestyy. Tällä viikolla asia toivottavasti selviää.

Voimassa oli huima artikkeli siitä, kuinka kännykkä ja langattomat verkot tuottavat kuin tuottavatkin vaarallista säteilyä. Ei tuo ihan pelkältä foliopipo-hommalta kuulosta, vai mitä? Kuinka vapautuneesti sitä enää uskaltaa läppäri sylissä langattomasti iltojaan viettää.

Niin ja niitä iltojahan tulee vietettyä tietenkin siellä Facebookissa. Tosin näköjään samojen tyyppien kanssa joiden kanssa verkossa on jo muutenkin vuosia pölissyt. Minun kaverilistani tosin on vielä suppea, mutta suurin osa "oikean elämäni" kavereista/sukulaisista ei millään tavalla ole reagoinut kutsuuni. Tosi kiva keinohan se on vaihtaa pikakuulumisia, tulee ihan mieleen nuoruus- ja opiskeluajat, kuinka koko ajan oli suunnilleen selvillä siitä mitä kellekin kuuluu ja missä ovat (ja tuo siis aikaaan ennen kännyköitä ja intternettiä).

Muinaisista ajoista tulikin mieleen, että muistaako kukaan jotain kansanhiihtoa tms.? Oli joku semmoinen vähän neuvolakortin näköinen kuponki, johon sai hiihtolenkin jälkeen merkata puolikkaan tai kokonaisen ruksin? Nyt on taas kahdeksi viikoksi yksi pumaska täytettävänä kun neljävuotiaan päiväkodissa vietetään Varpaat vauhtiin kampanjaa. Itse olin tänään seminaarissa, mutta perheen miesväki oli varpaitaan liikuttamassa Esport Areenan edustalla olevissa tempputelineissä (oikeesti ne on kai jotain ulkokuntotelineitä, mutta googlekaan ei löytänyt tähän mitään lisävalaistusta).

Voi rähmä!

Alkuun lainaus Eino Leinolta:

"Se murhe mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks kun tänään suurempi tuli,
koska tulee se suurin, se suurin?"

No, tiedä sitten kuinka dramaattiseksi tämä taas menee, mutta osa mun töistä on vaan kadonnut päivityksen yhteydessä ja "uudelleen järjestelyjen vuoksi pitäisi nyt keskustella jatkosta". Just. Tuohan aina tarkoittaa uusia mukavia hommia ja lisää liksaa ;-) Onneksi juuri eilen kuulin toisaalta yrityksessä vähän toisella taholla käynnissä olevista hankkeista, joissa voisin olla apuna, mutta laskettiinkohan siellä sen varaan että liksa tulisi vielä vanhalta kustannuspaikalta?

Lisäksi tunnen suurta epäuskoa väitöskirjaprojektiani kohtaan. Koko aihe taitaa olla ihan merkityksetön (ei omasta mielestäni, mutta tod.näk. kaikkien muiden), ei ole mitään kunnon tutkimusongelmaa ja tulossa olevaa kongressia varten en löydä edes mitään materiaalia! Hoh!

Molempiin murheisiin sentään tulossa ainakin jotain lisätietoa heti tänään ja huomenna. Saa nähdä meneekö peukut ylös vai alas.

Pitäiskö laittaa lotto vetämään?

Kaiken keskellä

Sunnuntain HS:ssä oli mainio artikkeli koskien kotien sotkuisuutta (en linkkaa, vain maksullisessa arkistossa) ja aiheesta tehdystä kirjasta (Mennään jo kotiin, pakko ostaa). Että osuikin sopivasti! Koko viikonlopun olen elmaillut, eli siivonnut ja jynssännyt, ilman juurikaan mitään näkyvää tulosta. Okei, koirankarvoja ja pikkukiviä on nyt vähemmän ja keittiön pöytä tyhjä, mutta muuten. Joka ikinen taso, hyllynkulma ja kirjahyllyissä kirjojen edusta ovat täynnä pienempää ja suurempaa "tärkeää" tavaraa, jota ei vaan voi mihinkään säilöä. Makuuhuoneen paperiröykkiöistä ja lastenhuoneen tavarakasoista, läjistä ja asetelmista puhumattakaan. TODELLA kaukana ollaan sisustuslehtien valoisista, avarista ja vaaleista tiloista ilman pikkusälää!

Pää on muuten ihan pyörällään, opinnot ja työtkin vie nyt kaikki ajatukset bloggaamiselta ja muulta hauskalta. Tai no onhan nuo juuri erittäin hauskoja, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Joten annetaan kuvien puhua:

Auringonlasku möksällä



Koivut ja järvi (löydättekö katiskan?)



Pieni taluttaa isoa

Update

Päivitin (lähinnä harmissani poistin muutaman kadonneen blogin, nyyh) blogrolliani (elin tuota "Näitä ainakin seuraan"), jossa siis huomio huomio on vain pieni osa tilaamistani blogeista! En ole vielä luopunut Blogilistastakaan, kun en ole parempaakaan seurantatapaa keksinyt. Haamut kyllä häiritsevät edelleen, ei hyvä.

Tuolla aiemmin on ollut puhetta keskiluokasta, ja kommenteissa epäilinkin, että varmaan sosiologit näitä luokka-asioita huolella pohtivat. Ainakin Tommi Hoikkalan blogissa on mielenkiintoinen keskustelu käynnissä.

ps. periksi on annettu monella rintamalla. Meille tuli eilen digiboksi. Kauhea määrä kanavia ja toimintoja.

Hola!

Kiitos kaikille Tampereella tavatuille, rapohan löytyy kaikkien Äiskältä. Hänen poistuttuaan seurueeseen liittyi vielä Timo, mutta siinä vaiheessa ilta oli jo vanha ja jututkin jo sen mukaiset. Mutta kivaa oli kuitenkin!

Tämäkin viikko on opiskelukiireitä täynnä joten en kiusaa teitä tämän enempää. Olen kuitenkin hengissä, ja kuten monet ovat jo huomanneetkin, myös trendikkäästi Facebookissa! Kaikenlaista sitä!

Riittämättömyys

Rankka syksyn avausviikko. Rankimmat asiat liittyvät kultapoikaan, mutten jaksa niitä juuri nyt edes ajatella, saati kirjoittaa. Pääni on taas vaihteeksi sekaisin ja surullinen, mutta poika kyllä taas tänään ihana ja äidin kaveri. Minulle tuli paha mieli kun digiyhteys tilttasi kesken Bridesheadin tallentamisen, ja pikku kulta sanoi että "minä lohdutan äitiä" ja tuli syliin hellittäväksi. Enköhän minä tuon kaikkien aikojen telkkarisarjan jostakin saa taltioitua (jos löytyy ystävällisiä apureita, niin saa ilmoittautua).

Tieteenfilosofian alkutentti meni lievästi sanottuna persiilleen. Osin omaa tyhmyyttä ja osin sitten taas muuten vaan ihan puhdasta tyhmyyttä. Tässä täytyy nyt laittaa pää oikein kunnolla raksuttamaan, ja ilmeisesti ihan uuteen asentoon. Kiehtovaa, haastavaa mutta erittäin rankkaa.

Viikon kirjavinkki (sen tieteenfilosofian lisäksi) on Hazardin Kontallaan. Ihan täyttä asiaa ja niin osuvasti ja hauskasti kirjoitettuna, että iltaisin ei ole meinannut malttaa silmiään ummistaa kun on naurattanut ja mietityttänyt niin.

Mutta, huomenna Tampereella! Miniloma, ja näköjään vielä A-luokan sellainen... tulee juuri sopivaan rakoon.

Kansainvälinen toveruuspäivä

Tänään kaikkien kai pitää blogata. Blogilistan perusteella näyttää valitettavasti siltä, että ainakin minun suosikkini ovat vain haamupäivittäneet. Varokaa, lopetan kohta tilaukset! Olkaa hyvät ja tarkistakaa asetuksenne, niin että päivitykset tulevat oikein.

Pienenä tyttönä meillä oli tapana käydä kummivanhempieni Perttelin mökiltä kauppareissulla Salossa jossain pubissa (Haarikka? Joku sellainen?), aikuiset taisi ottaa kaljat ja me lapset jaffaa. Pubissa oli jukeboksi, ja minä kerran valitsin sieltä kappaleen nimeltä "Valtakunnallinen toveruusviikko". En muista koko piisistä mitään, enkä yrityksistä huolimatta ole sitä mistään onnistunut löytämään, mutta tuosta kappalevalinnasta olen saanut kuulla melkein koko ikäni... Ehkä se oli varhaisin poliittinen kannanottoni? Tuon jälkeen muutuin kuitenkin varovaisemmaksi, ja kun luokkatoverini Sisko yllättäin kysyi kansakoulun pihalla että "vastutatko EEC:tä", jätin diplomaattisesti vastaamatta.

Päätän raporttini tällä erää tähän, mutta päivän henkeä kunnioittaen lupaan ainakin päivittää blogrollini sekä ne Blogilistan tilaukset heti kun kiire vähän hellittää, eli ilmeisesti vasta Tampesterin blogimiitin jälkeen.

Luokatonta kansalaisjorinaa

MINULLE, kuten varmaan monille muillekin, tämä bloggaaminen on vain yksi tapa pitää kirjaa oman elämän sattumuksista, joko ihan haircuttina tai sitten omasta näkövinkkelistä maailmanmeno tuumaillen, tiukasti niihin "vain välittömästi omaa elämänpiiriä koskettaviin" aiheisiin keskittyen. Ei täällä olla ketään viihdyttämässä tai tarjoamassa parempaa luettavaa, koettavaa tai nähtävää, eikä edes Blogilistalle kirjauduttaessa sellaiseen ole pitänyt sitoutua. Jos jollakin on siis niinkaikkiaan p- hommat että joutuu lukemaan "ihmisten kirjoittamaa sisällyksetöntä epäkiinnostavaa sontaa" työkseen, niin olisko syytä sitten miettiä vaikka alan vaihtoa? Omat kokemukseni ovat nimittäin täysin päinvastaisia, useamman vuoden ajan leipäni on osaksi muodostunut siitä että olen lukenut, seulonut, poiminut ja nostanut ihmisten keskustelukommentteja isommasti näkyville, ja ihan jokaikinen viikko on löytynyt enemmän helmiä kuin sontaa ja usein myös niin napakasti ilmaistuna että oksat ja leipiintyneet toimittajat alta pois.

Aivan loistavia postauksia ihmiset kumminkin saavat aikaan ja tärkeistä aiheista. Esimerkkinä nyt mainittakoon Pörrön organisoima "Kuka onkaan ääliö ja kenen on syy" -kampanja, tai Kauran pohjustama keskustelu autismi-luokkaa kuvanneesta tv-ohjelmasta.

Että näin vähäpätöisiä ja mitättömiä asioita tällä kertaa.

Ahdistusta, kevyttä pettymystä ja innostusta

Ahdistus johtuu tietenkin sunnuntai-illan Pirja Myykkö-dokumentista (sorry kepeä sananmuunnos tässä yhteydessä, mutta noin sitä on meillä aina kutsuttu), jota en kyllä edes pystynyt alkua pidemmälle katsomaan. Muistan kyllä, että Osasto 10:n lasten tarinat tekivät suuren vaikutuksen jo silloin talvella 1982, mutta mikään ei valmistanut minua dokkarin sokkialkuun. Lastenklinikka on meillekin tullut vähän tutuksi (ei tosin 10-osasto vaan yläkerran K7) ja lasten kärsimystä ei nyt vaan pystynyt katsomaan. Onneksi kaiken kuulemani perusteella asiat ovat aivan toisin tänä päivänä, mutta sitä luuydinnäytettä en kuitenkaan pysty ajattelemaan. Enkä selkäydinpunktiota. Joten tähän väliin muistutan jo Elämä lapselle-kampanjasta (Huom! Minulla ei ole mitään tekemistä Kummit-järjestön kautta, mutta uskon vakaasti että rahat menevät sinne minne pitääkin).

Kevyt pettymys kohdistuu odotuksiin joita oli Barbara Ehrenreichin kirjoja "Nälkäpalkalla" ja "Petetty keskiluokka" kirjoja kohtaan. Jostain kumman syystä odotin niiltä analyyttistä ja objektiivista otetta, mutta nehän olivatkin hyvin subjektiivisia raportteja, joissa hyvin usein jaksettiin muistuttaa että "onneksi en oikeasti olekaan tässä tilanteessa vaan ihan kylässä vaan". Minulla kerta kaikkiaan nousee karvat pystyyn tuollaisesta ylemmyydentunteesta! Miten jännittävää onkaan tehdä matka toisten kurjaan elämään ja kuitenkin samalla muistuttaa mahdollisesti eläytyviä ja samaistuvia lukijoita siitä, että kirjoittajahan toki vaan on väliaikaisella visiitillä, josta tarvittaessa voi paeta omaan elämäänsä. Tietenkin tuo osallistuvan havainnoijan ja tutkijan ongelma aina varmaan on, ja jotenkin se on varmaan myös aukikirjoitettava, mutta senhän voi tehdä kuten Matti Kortteinen, joka ainakin Kunnian kentässä aidosti tulkitsee haastateltaviensa tilanteen (niin ja tietenkin myös muistuttaa että koneistajat tienaavat paljon paremmin kuin tutkijat) eikä katsele heitä jostain ylempää, huolestuneena mutta helpottuneena.

Innostus kohta alkavia jatko-opintoja kohtaan on suuri. Tutkittuani opinto-opasta kävi ilmi että ensimmäiseen syyskuussa alkavaan kurssiin kuuluu heti ensimmäisellä osallistumiskerralla alkutentti! Onneksi sain kirjan käsiini, ja kaksi lukua on jo tavattu.

Suoritetaan tätä elämää

Kaksi kirjaa on tässä juuri tehnyt suuren vaikutuksen. Niiden aihepiiritkin kietoutuvat yhteen ja ajatuksia on herännyt, voi kuulkaa ryöpsyittäin. Ne ajatukset eivät vielä mitenkään ole järjestyksessä, mutta joitain langanpätkiä tässä.

Ensin luin Riitta Jallinojan "Perheen vastaisku Familistista käännettä jäljittämässä", ja siinähän nyt oli vaikka mitä tärkeää asiaa ja hyödyllisiä huomioita. Jotenkin päällimmäisenä jäi mieleen se ajatus, että tämä valtava perheen ja kasvatuksen merkitystä korostava keskustelu onkin osa keskiluokan ahdinkoa ja siitä putoamisen pelkoa. Kun millään työnteolla tai koulutuksella ei juuri enää voi ilman miljoonaperintöjä taata itselleen, saati lapsilleen varmasti hyvää ja nousevaa asemaa yhteiskunnassa, mennään poteroon, käännytään sisäänpäin ja ruvetaan heittelemään pikkupiikkejä ja ammuksia. Syyllistytään ja syyllistetään. Oikein hyvä esimerkki tästä on vaikka supersuosittu ja paljon parjattu Vauva-lehden keskustelupalsta, siellähän naiset toistensa tukemisen sijasta keskittyvät parjaamaan toisin valinneita: työssäkäyvät vs. kotiäidit, imettäjät vs pulloruokkijat, alatiesynnyttäjät vs. sektioäidit. Viime aikoina palstoja vaklatessani olen huomannut uuden ilmiön: lähiöiden morkkaaminen. Olen lukenut monta pitkää ketjua missä metsästetään joko lähiöäitien tuntomerkkejä, lähiönimiä tai ihan vaan pyydetään arvioimaan mihin alueelle ei kannata muuttaa. Pahan lähiön tuntomerkkeinä tunnutaan pitävän vuokrakerrostaloja. Pelätään että joudutaan huonolle alueelle, keskiluokka kaikkoaa, pudotaan kelkasta, syrjäydytään, lapset joutuu hunningolle ja elämä on pilalla.

Vähän toisen puolen tästäkin asiasta kertoo Lionel Shriverin Poikani Kevin. Mitä jos ja kun kaikki onkin kunnossa, asuinalue hieno, rahahuolia ei ole ja jotakin meneekin kamalalla tavalla väärin? Onko syypää äiti, joka ei osannut tarpeeksi huolehtia varhaisesta vuorovaikutuksesta, vai kenties isä joka huolehti siitä omalla, jonkun mielestä väärällä ja epäaidolla tavalla? Jotkut yksityiskohdat romaanihenkilöiden perhe-elämästä (etenkin niistä kasvatusriidoista) saivat ihon kananlihalle: niin ikävän todellisia ja melkein meillä sattuneita tapahtumia niissä kuvattiin.

En minä tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Ylemmyydentunto ainakin on turhaa, ihan itse kullekin. En tarkoita, että kaikkien pitäisi repiä kaikki haavansa julkisesti auki ja valittaa ja tilittää kaiket päivät, mutta olisko noitten kulissienkin kanssa vähän liian vaarallista? Kun lähes jokaisen oven takana, oli sitten hieno talo "hyvällä" alueella tai vuokra-asunto kerrostalossa, tapahtuu sekä hyviä että huonoja asioita, ja usein ihan samoja kuin niillä naapureillakin. Meillä on tällä hetkellä käynnissä päiviä, viikkoja, itse asiassa lähes koko kesän kestänyt "keskustelu" (useimmiten huuto ja taistelu) siitä missä asioissa ja milloin annetaan periksi ja mistä pidetään kiinni. Mitään yhtenäistä periaatetta ei tunnu löytyvän, vaan edetään sen mukaan mitä eteen tulee ja voi että niitä sitten tulee. Ollaan ihan uuvuskissa jo kaikki.