Kansainvälinen toveruuspäivä

Tänään kaikkien kai pitää blogata. Blogilistan perusteella näyttää valitettavasti siltä, että ainakin minun suosikkini ovat vain haamupäivittäneet. Varokaa, lopetan kohta tilaukset! Olkaa hyvät ja tarkistakaa asetuksenne, niin että päivitykset tulevat oikein.

Pienenä tyttönä meillä oli tapana käydä kummivanhempieni Perttelin mökiltä kauppareissulla Salossa jossain pubissa (Haarikka? Joku sellainen?), aikuiset taisi ottaa kaljat ja me lapset jaffaa. Pubissa oli jukeboksi, ja minä kerran valitsin sieltä kappaleen nimeltä "Valtakunnallinen toveruusviikko". En muista koko piisistä mitään, enkä yrityksistä huolimatta ole sitä mistään onnistunut löytämään, mutta tuosta kappalevalinnasta olen saanut kuulla melkein koko ikäni... Ehkä se oli varhaisin poliittinen kannanottoni? Tuon jälkeen muutuin kuitenkin varovaisemmaksi, ja kun luokkatoverini Sisko yllättäin kysyi kansakoulun pihalla että "vastutatko EEC:tä", jätin diplomaattisesti vastaamatta.

Päätän raporttini tällä erää tähän, mutta päivän henkeä kunnioittaen lupaan ainakin päivittää blogrollini sekä ne Blogilistan tilaukset heti kun kiire vähän hellittää, eli ilmeisesti vasta Tampesterin blogimiitin jälkeen.

Luokatonta kansalaisjorinaa

MINULLE, kuten varmaan monille muillekin, tämä bloggaaminen on vain yksi tapa pitää kirjaa oman elämän sattumuksista, joko ihan haircuttina tai sitten omasta näkövinkkelistä maailmanmeno tuumaillen, tiukasti niihin "vain välittömästi omaa elämänpiiriä koskettaviin" aiheisiin keskittyen. Ei täällä olla ketään viihdyttämässä tai tarjoamassa parempaa luettavaa, koettavaa tai nähtävää, eikä edes Blogilistalle kirjauduttaessa sellaiseen ole pitänyt sitoutua. Jos jollakin on siis niinkaikkiaan p- hommat että joutuu lukemaan "ihmisten kirjoittamaa sisällyksetöntä epäkiinnostavaa sontaa" työkseen, niin olisko syytä sitten miettiä vaikka alan vaihtoa? Omat kokemukseni ovat nimittäin täysin päinvastaisia, useamman vuoden ajan leipäni on osaksi muodostunut siitä että olen lukenut, seulonut, poiminut ja nostanut ihmisten keskustelukommentteja isommasti näkyville, ja ihan jokaikinen viikko on löytynyt enemmän helmiä kuin sontaa ja usein myös niin napakasti ilmaistuna että oksat ja leipiintyneet toimittajat alta pois.

Aivan loistavia postauksia ihmiset kumminkin saavat aikaan ja tärkeistä aiheista. Esimerkkinä nyt mainittakoon Pörrön organisoima "Kuka onkaan ääliö ja kenen on syy" -kampanja, tai Kauran pohjustama keskustelu autismi-luokkaa kuvanneesta tv-ohjelmasta.

Että näin vähäpätöisiä ja mitättömiä asioita tällä kertaa.

Ahdistusta, kevyttä pettymystä ja innostusta

Ahdistus johtuu tietenkin sunnuntai-illan Pirja Myykkö-dokumentista (sorry kepeä sananmuunnos tässä yhteydessä, mutta noin sitä on meillä aina kutsuttu), jota en kyllä edes pystynyt alkua pidemmälle katsomaan. Muistan kyllä, että Osasto 10:n lasten tarinat tekivät suuren vaikutuksen jo silloin talvella 1982, mutta mikään ei valmistanut minua dokkarin sokkialkuun. Lastenklinikka on meillekin tullut vähän tutuksi (ei tosin 10-osasto vaan yläkerran K7) ja lasten kärsimystä ei nyt vaan pystynyt katsomaan. Onneksi kaiken kuulemani perusteella asiat ovat aivan toisin tänä päivänä, mutta sitä luuydinnäytettä en kuitenkaan pysty ajattelemaan. Enkä selkäydinpunktiota. Joten tähän väliin muistutan jo Elämä lapselle-kampanjasta (Huom! Minulla ei ole mitään tekemistä Kummit-järjestön kautta, mutta uskon vakaasti että rahat menevät sinne minne pitääkin).

Kevyt pettymys kohdistuu odotuksiin joita oli Barbara Ehrenreichin kirjoja "Nälkäpalkalla" ja "Petetty keskiluokka" kirjoja kohtaan. Jostain kumman syystä odotin niiltä analyyttistä ja objektiivista otetta, mutta nehän olivatkin hyvin subjektiivisia raportteja, joissa hyvin usein jaksettiin muistuttaa että "onneksi en oikeasti olekaan tässä tilanteessa vaan ihan kylässä vaan". Minulla kerta kaikkiaan nousee karvat pystyyn tuollaisesta ylemmyydentunteesta! Miten jännittävää onkaan tehdä matka toisten kurjaan elämään ja kuitenkin samalla muistuttaa mahdollisesti eläytyviä ja samaistuvia lukijoita siitä, että kirjoittajahan toki vaan on väliaikaisella visiitillä, josta tarvittaessa voi paeta omaan elämäänsä. Tietenkin tuo osallistuvan havainnoijan ja tutkijan ongelma aina varmaan on, ja jotenkin se on varmaan myös aukikirjoitettava, mutta senhän voi tehdä kuten Matti Kortteinen, joka ainakin Kunnian kentässä aidosti tulkitsee haastateltaviensa tilanteen (niin ja tietenkin myös muistuttaa että koneistajat tienaavat paljon paremmin kuin tutkijat) eikä katsele heitä jostain ylempää, huolestuneena mutta helpottuneena.

Innostus kohta alkavia jatko-opintoja kohtaan on suuri. Tutkittuani opinto-opasta kävi ilmi että ensimmäiseen syyskuussa alkavaan kurssiin kuuluu heti ensimmäisellä osallistumiskerralla alkutentti! Onneksi sain kirjan käsiini, ja kaksi lukua on jo tavattu.

Suoritetaan tätä elämää

Kaksi kirjaa on tässä juuri tehnyt suuren vaikutuksen. Niiden aihepiiritkin kietoutuvat yhteen ja ajatuksia on herännyt, voi kuulkaa ryöpsyittäin. Ne ajatukset eivät vielä mitenkään ole järjestyksessä, mutta joitain langanpätkiä tässä.

Ensin luin Riitta Jallinojan "Perheen vastaisku Familistista käännettä jäljittämässä", ja siinähän nyt oli vaikka mitä tärkeää asiaa ja hyödyllisiä huomioita. Jotenkin päällimmäisenä jäi mieleen se ajatus, että tämä valtava perheen ja kasvatuksen merkitystä korostava keskustelu onkin osa keskiluokan ahdinkoa ja siitä putoamisen pelkoa. Kun millään työnteolla tai koulutuksella ei juuri enää voi ilman miljoonaperintöjä taata itselleen, saati lapsilleen varmasti hyvää ja nousevaa asemaa yhteiskunnassa, mennään poteroon, käännytään sisäänpäin ja ruvetaan heittelemään pikkupiikkejä ja ammuksia. Syyllistytään ja syyllistetään. Oikein hyvä esimerkki tästä on vaikka supersuosittu ja paljon parjattu Vauva-lehden keskustelupalsta, siellähän naiset toistensa tukemisen sijasta keskittyvät parjaamaan toisin valinneita: työssäkäyvät vs. kotiäidit, imettäjät vs pulloruokkijat, alatiesynnyttäjät vs. sektioäidit. Viime aikoina palstoja vaklatessani olen huomannut uuden ilmiön: lähiöiden morkkaaminen. Olen lukenut monta pitkää ketjua missä metsästetään joko lähiöäitien tuntomerkkejä, lähiönimiä tai ihan vaan pyydetään arvioimaan mihin alueelle ei kannata muuttaa. Pahan lähiön tuntomerkkeinä tunnutaan pitävän vuokrakerrostaloja. Pelätään että joudutaan huonolle alueelle, keskiluokka kaikkoaa, pudotaan kelkasta, syrjäydytään, lapset joutuu hunningolle ja elämä on pilalla.

Vähän toisen puolen tästäkin asiasta kertoo Lionel Shriverin Poikani Kevin. Mitä jos ja kun kaikki onkin kunnossa, asuinalue hieno, rahahuolia ei ole ja jotakin meneekin kamalalla tavalla väärin? Onko syypää äiti, joka ei osannut tarpeeksi huolehtia varhaisesta vuorovaikutuksesta, vai kenties isä joka huolehti siitä omalla, jonkun mielestä väärällä ja epäaidolla tavalla? Jotkut yksityiskohdat romaanihenkilöiden perhe-elämästä (etenkin niistä kasvatusriidoista) saivat ihon kananlihalle: niin ikävän todellisia ja melkein meillä sattuneita tapahtumia niissä kuvattiin.

En minä tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Ylemmyydentunto ainakin on turhaa, ihan itse kullekin. En tarkoita, että kaikkien pitäisi repiä kaikki haavansa julkisesti auki ja valittaa ja tilittää kaiket päivät, mutta olisko noitten kulissienkin kanssa vähän liian vaarallista? Kun lähes jokaisen oven takana, oli sitten hieno talo "hyvällä" alueella tai vuokra-asunto kerrostalossa, tapahtuu sekä hyviä että huonoja asioita, ja usein ihan samoja kuin niillä naapureillakin. Meillä on tällä hetkellä käynnissä päiviä, viikkoja, itse asiassa lähes koko kesän kestänyt "keskustelu" (useimmiten huuto ja taistelu) siitä missä asioissa ja milloin annetaan periksi ja mistä pidetään kiinni. Mitään yhtenäistä periaatetta ei tunnu löytyvän, vaan edetään sen mukaan mitä eteen tulee ja voi että niitä sitten tulee. Ollaan ihan uuvuskissa jo kaikki.