keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Se siitä sitten

Johan tässä melkein viikko menikin hyvin, nyt on ilmeisesti vuoden kiintiö täytetty. Tänään kävi ilmi että oman elämämme lisäksi tässä nyt pilataan lapsenkin elämä. On tarpeeksi julmaa muutenkin huomata (ja päivittäin kuulla) olevansa epäonnistuja parisuhteessa ja vanhempanakin ihan p*ka, mutta kun sama kerrotaan ulkopuoliselta asiantuntijataholta, niin hiljaiseksi vetää.

Jotain varmaan tarttis tehdä, mutta kun ei ole mistä ammentaa. Itkettää ja päätä särkee pahemmin kuin siinä maailman ärsyttävimmässä särkylääkemainoksessa, ja veikkaan että verenpaine huitelee jossain pilvissä. Hiivin nyt jonnekin luolaan häpeämään.

12 kommenttia:

marinadi kirjoitti...

En ymmärrä juuri mitään parisuhteista, ja vielä vähemmän lapsista, enkä tästäkään tapauksesta mitään tiedä, mutta sehän ei estä minua kommentoimasta.

Jos sinä muka olet epäonnistuja, niin olen kyllä äärimmäisen hämmästynyt! Sitten Suomi lienee täynnä huonoja äitejä ja vaimoja.

Jaksamista, päänparantelua: eiköhän se päivä taas luolaankin paista.

Touhis kirjoitti...

No näitä "asiantuntijoitahan" on maailma väärällään. Sä olet itse oman lapsesi ja äitiytesi paras asiantuntija, prkl. Älä anna muiden uskotella toisin. Porskuta vaan eteenpäin, mä lähetän sun ladulle havuja ;)

Ohari kirjoitti...

Hyvät naiset tuossa ylempänä puhuvat asiaa. Prkl kans. Ja havuja multakin. Sekä kaikkea muuta pöhinää nyt.

Kaura kirjoitti...

Ilmeisesti se asiantuntijataho on tosiaan ulkopuolella, toisin sanoen lumiukkona pihalla. Totuus ei välttämättä löydy just sieltä :-/

Hestia kirjoitti...

Samaa sanon kuin muutkin - joskus ne ns. asiantuntijatkin suoltavat silkkaa sitä itteään, anna mennä toisesta korvasta ulos. Sinä olet sinun lapsellesi paras mahdollinen äiti.

Helen kirjoitti...

Kiitos kaunis ystäväiset, mutta ei se nyt varmaan ihan pötypuhetta ole se "vanhempien parisuhde on lapsen koti"-pölinä ja tokihan tässä itsekin tiedettiin että melko metsässä ollaan eikä hyvä olo ole kellään. Mutta milläs tempulla napsautat kaiken kuntoon, ilon pintaan ja kukan rintaan? Haa, pitäis varmaan itse kunkin ottaa itseään niskasta kiinni!

Sun äitis kirjoitti...

Kerronpa vain, että joskus varsin epätäydellisistä parisuhteista sikiää ihan kelpo lapsia. Olen vahvasti sitä mieltä, että tärkeintä on, että lapsella on edes yksi välittävä aikuinen. Ja mitä mä tässä sinua olen muutaman vuoden tuntenut, niin sinun välittämisestäsi ei voi erehtyä. Kuin korkeintaan asiantuntija!

kukkis kirjoitti...

No ei ole ihme, että olet maassa, eikä siinä kommentit varmaan paljon auta, mutta suosittelen silti, että luet vielä uudestaan kaiken, mitä nuo viisaat naiset ovat tänne kirjoittaneet. He ainakin tuntevat sinut paremmin kuin ns. asiantuntija. Jätä pahat ajatukset sinne luolaan ja koeta itse päästä sieltä pois mahdollisimman pian.

Tärkeintä on, että lapsesta välitetään. Elämällä on kaikenlaisia kurjia reunaehtoja - ja niiden takia kukaan ei voi tehdä enempää kuin parhaansa. Tämä pitäisi asiantuntijankin tietää.

Helen kirjoitti...

Kiitos lisäkannustuksesta, mutta toistan edelleen että kyllä tuossa "lausunnossa" (joka oli ihan epävirallinen) oli ihan osuva pointti. Välittämistä, kenenkään osapuolen, ei ole kyseenalaistettu, vaan kun nyt tässä yritetään korjata lapsen vuorovaikutusongelmia, niin vanhempien esimerkillä ja käyttäytymisellä, toisiaankin kohtaan, on takuulla merkitystä. Kun joku laittaa peilin eteen ja sieltä näkyy ruma kuva, niin se on vaan niin vaikea kestää. Vaikka kuinka olisi totta.

kukkis kirjoitti...

Onhan sulla tuossa pointti. Sitten ei kai auta muu kuin surra ja raivota se aika mikä suremiseen ja raivoamiseen kuluu ja jatkaa eteenpäin vasta sitten.

Silti minusta näin sivusta seuranneena tuntuu siltä, että parastanne yritätte koko ajan ja että yksinkertaisia vaihtoehtoja ei ole.

Syy-seuraus-suhteet perustuvat tilastoihin, ja siksi ne eivät jokaisessa yksittäistapauksessa päde. Kuten SÄ sanoi, kyllä huonommankin parisuhteen lapsista voi kasvaa kunnon ihmisiä. Itse yritän uskoa, että kunnon ihmiseksi voi tulla, vaikka vanhemmat eroaisivatkin. Onhan noita esimerkkejä, mutta koville sen uskominen silti ottaa omalla kohdalla.

Voimia joka tapauksessa!

Kaura kirjoitti...

Aina kantsii tietysti kattoa peiliin ja miettiä, mitä voi tehdä itse paremmin. Ei kukaan vanhempi ole täydellinen, mutta pyrkimystä pitää olla parempaan, kunhan ei näännytä itseään vaatimuksilla.

Toisaalta muistettava on sekin, että esmes meidän perhettä olisi vielä 20-30 vuotta sitten ilman muuta syytetty Esikoisen ongelmista ja aina syitä älykäs ihminen pystyy löytämäänkin, jos oikein syvälle sinne peiliin katselee vanhemman syyllisyydentuntorillit silmillä. (Tästä olen lukenut autistilasten äitien kertomuksia.)

Vielä viime vuonna Tampereella keskuslastenneuvolassa psykologi sanoi kahden autismin kirjolla olevan lapsen äidille, että kyllä kotona täytyy olla jotain vikaa, kun molemmilla lapsilla on näitä oireita. Todella pöyrisyttävää! Mutta toisilla psyk-ammattilaisilla ei ole alkeellisintakaan neurojuttujen ymmärrystä.

Siis, tietysti kannattaa ottaa lausunnot vastaan ja puntaroida niitä, vaikka ne eivät mairittelisi, mutta pieni suolanripaus ei tee pahaa.

Kriisi kirjoitti...

MInäkin tälleen auttamattoman jälkijunassa kommentoin. Peiliin on toki hyvä katsoa, ja tietysti jos itsekin tuntee että kaikki ei nyt toimi, niin korjata pitää yrittää mitä korjattavaissa on. Mutta ei tosiaankaan överiksi. Ei ole olemassa mitään aikuisten predefinoitua keskinäistä kommunikaatiomallia, sitä ainoaa ja oikeaa. Siitäkin huolimatta, että lapsi ottaa mallia aikuisten kommunikoinnista, ei pidä yrittää myöskään ryhtyä sellaiseksi jota ei ole.