tiistaina, lokakuuta 07, 2008

Kilpailu on armotonta

Luin aamun HS:n tv-kolumnista uudesta tositv-formaatista, jossa meidän isä on parempi kuin teidän, ja lapset olivat nyyhkineet kun voittoa ei tullut. Pahalta kuulostaa. Meillä ei luonnollisesti tommoista ohjelmaa katsottu, mutta jostain oli pieniin korviin huhu kiirinyt, sillä jotain tuontyyppistä höpötystä on pienestä suusta viime aikoina kuulunut. Yritin vaan sanoa, että tuollaiset "meidän joku on parempi kuin teidän joku" -lällätykset ovat ihan typeriä, ja jokaisen lapsen isä ja äiti on omalleen aina paras, ja että jokaisella paljon sellaista mitä osaa oikein hyvin, ja jotain taas muut osaavat paremmin.

Tuli tuosta tv-kolumnista kuitenkin mieleen se, että tositv-ohjelmien lisäksi kilpailu-teemaan törmää kyllä kaikkialla. Enemmän tai vähemmän tosissaan (vaikka "vaan" raportointisyistä) ihan kaikki asiat pitää nykyisin listata ja järjesteää, monesti arvioidakin, itse tai jonkun muun toimesta. Niinkin harmittomat jutut kuin pelit aiheuttaa tarpeetonta murhetta, kun aina pitää pärjätä paremmin kuin edellisellä kerralla tai ainakin saada tulos 10 parhaan listalle. Miksei ainakin koko perheelle tarkoitetuissa peleissä (lähinnä nyt mielessä Wii Fit) voi olla sellaista moodia, mikä vaan kannustaisi ja kehuisi, eikä aina tähdittäisi ja vertaisi suoritusta muihin? Ja jos on pakko johonkin verrata, niin sitten ainakin vaan omaan suoritukseen, ja siihenkin jotenkin kannustavasti ja vain jos tulos aivan merkittävästi poikkeaisi aiemmista?

Ja jotain kilpailua näyttää tuo lasten pihalla touhuilukin olevan. Ensin on kisa siitä kuka nyt yleensä pääsee leikkiin mukaan (tietenkin jos itse olen kuulolla/paikalla pidän kovaäänisesti huolta siitä, että kaikki otetaan mukaan eikä ketään saa jättää ulkopuolelle), ja sitten kun yhteinen tekeminen on löytynyt, alkaa iänikuinen huomauttelu siitä kuka ei osaa jotakin ja läl läl lää. Mulla palaa hihat noita kuunnellessa ihan täysin, mutta ei ole helppoa auttaa muutenkin lyhytpinnaista ja sosiaalisesti ei-kaikkein-taitavinta itkevää lasta tilanteessa jossa vaikka toiset nyt vaan osaavat ajaa pyörällä paremmin tms. Juuri päiväkodin kasvatuskeskustelussakin todettiin, että erittäin harmittavaa on että samaan aikaan kärsii motoriikan ja vuorovaikutuksen ongelmista ja omaa hyvät kognitiiviset kyvyt: sitä samalla tajuaa ettei osaa, muttei pysty hallitsemaan itseään niin että malttaisi rauhassa opetella.

Viimeksi lupasin blogata vaalikoneista, mutten taida jaksaa. Ne on aika p*skoja kaikki, on vaikea nähdä mitä päätöksentekotilanteita niillä muka simuloidaan. Ehkä niitä arvoja sitten? Joka tapauksessa tällä kertaa aion yrittää löytää ehdokkaan joka oikeasti myös pääsee läpi, olen kyllästynyt äänestämään hyvää ja viksua, joka ei sitten pääsekään läpi. Tässähän se äänestäjän paradoksi onkin, oma ääni ei välttämättä autakaan haluttua henkilöä vaan tämän puoluetta, ja kuten noista vaalikoneistakin on nähty, hajonta jo puolueiden sisällä voi olla eri kysymyksissä hyvinkin laaja. Sitten pitäisi vielä tietää mistä se tulevan vaalikauden pommi tulee, viimeksi kävi köpelösti Länsimetron (Vihreätkin lipesivät pikaratikkavaihtoehdosta) ja päiväkotiruokailujen (ks. edellinen postaus) suhteen, nyt jos eteen tulee joku vastaava iso juttu, niin haluan että päättämässä on joku jolta voin sitten ruveta niitä perusteluja tinkaamaan.

1 kommentti:

Sun äitis kirjoitti...

Jeps!
Vaalikoneista ei ole tasan mihinkään, niin sekalista seurakuntaa ne minulle lykkäsivät, etten hullua hurskaammaksi tullut!

Viimeksi äänestin Helsingissä. Silloin luulin tietäväni, mitä edustajaltani edellytän. Nyt en edes sitä! Minulla on suuria vaikeuksia suhtautua espoolaisuuteeni!