Arvosananmetsästystä siansaksaksi

Alkaa kuulkaa pikkuisen ottaa päähän tämä kansainvälistyminen. Kohta koen oikeesti huolta suomen kielen puolesta. Kun jostain kumman syystä niin monet kurssit pitää järjestää englanniksi, sehän on bisneksen ja kaiken muunkin kieli nykyisin. Lopputulema on sitten sellainen, että eri puolilta maailmaa eri äidinkieltä puhuvia ihmisiä ovat syystä tai toisesta kokoontyneet yhteen oppimaan ja englanniksi. Luennoitsija, ehkä ja parhaassa tapauksessa, puhuu hyvää, selkeää ja kaunista englantia, mutta yleensä ainakaan suurin osa osallistujista taas ei. Siellä sitten yhdessä yritetään ymmärtää käsitteillä olevia asioita ja toisiamme. Ja keskustella pitäisi! Pyytää selvennyksiä ja tarkennuksia! Kirjoittaa raportteja etu- tai jälkikäteen, kerrata käsitellyt asiat omin sanoin ja kuvata kytkökset muihin. Helppoa kuin heinänteko!

Yhdelle broken englishillä käydylle kursille on tässä tullut laadittua "reaktiopapereita". Ainut aito reaktio olisi ehkä että miksi ihmeessä. Koko aihepiiri on melko kaukana, käsiteltävä materiaali erittäin vaikeaa ja teoreettista, en ymmärrä yhteyksiä - ja niin joo, on pakollinen kurssi. Tai siis yksi valinnaisista pakollisista, mutta muut olisivat vielä kauempana omasta aineestani. Arvosanat tähän mennessä ovat olleet asteikolla 6-7/10. Ihan tarpeeksi hyvät, ja suoraan sanottuna melkein nekin jo nolottaa, tuotoksiin on vain suunnilleen listattu mitä käsiteltiin ja vain pari omaa kommenttia. Mutta kun kaikki aika menee sanakirjan kanssa tankkaamiseen! Missä syntyy aika oivalluksille ja yhteyksien luomiselle, kun kaikki energia menee siihen että suurin piirtein pysyisi kärryillä siitä mitä oikein yritetään konseptualisoida?

Kyllä minä ymmärrän että kansainvälinen pitää olla ja ammatillista ja akateemista keskustelua on käytävä myös muilla kuin äidinkielellä. Mutta siinä sitten vivahteet katoavat ja merkitykset hiljalleen muuttuvat. Mitä luulette, katoaako suomen kieli kohta kokonaan, tai siirtyy vain "kyökkikieleksi"ja kaikki arkitoimien ulkopuoliset asiat hoidetaan englanniksi?

Edistysaskelia

Meidän ihan kohta viisivuotias on yhtäkkiä oppinut piirtämään! Tähän mennessä kaikki piirustukset ovat olleet yhtä samaa sykkyrää, mutta nyt on joku lamppu syttynyt, ja ihmishahmoilla on pää (ja siinä silmät ja suu), vartalo ja raajat. Ja päiväkodissa tänää oli kuulemma piirrelty taloja. On tämä iso askel, on!

Samaan aikaan jonkin aikaa vähän paremmin sujunut yhteisleikki muiden lasten kanssa ottaa takapakkia, leikkeihin mennään mukaan tohkeissaan ja vaatimalla, ja kun muut eivät reagoi toivotunlaisesti, alkaa härnääminen ja häiritseminen, jota taas edelleen ruokkii se kun muut lapset ärsyyntyneenä kääntävät selkänsä. Toivottavasti lamppu syttyy ja kellot soi tämänkin asian suhteen jo pian.

Tämän vuoden valokuvatkin ovat saapuneet, ja jopas olivatkin onnistuneita! Ihan sikakalliit kyllä tänä vuonna, kuvapaketti oli 45 euroa ja lisäksi tuli vielä 20 kpl postimerkkejä hintaan 25 euroa. Mutta menköön, niin on söpöjä.

Ei sitten muuta kiireet jatkuvat, mutta ne ovat taas tällä hetkellä sopivan haastavia ja mukavia.

Epäusko

Ehkä minä sitten olen naivi kun ajattelin ettei tuollaista voi tapahtua Suomessa. Että miten kellään voi niin pahasti päässä vipata, että koululle ammuskelemaan. Mutta kaikki siis on mahdollista, ne pahimmat pelot ja niin edelleen.

Syitä ja syyllisiä ja kukkahattutätejäkään tässä nyt on tietysti ihan turha etsiä, esittää tai olla esittämättä. Silti kaikilla meillä on oikeus omaan, sekavaankin mielipiteeseen tapahtumasta. Minusta on vähän vaikea ymmärtää melko laajaa kyynisyyden pukuun puettua median toimien taivastelua, että kuinka tietoa tuli joka tuutista ja millaisetkohan ovat otsikot ja missä vaiheessa tulee koulutovereiden kertomukset (näkyvät jo verkkolehtien etusivujen mukaan tulleet), samaten kuin addressien, liputusten, hiljaisten hetkien ja kynttilöiden sytyttämisen halveksinta. Kyllä median nämä täytyy raportoida, kuviot vaan on veivattava läpi vaikka nerot netissä olisivat kaiken materiaalin jo ensiksi nähneet ja raportoineet (joo, luin minäkin niitä eilen). Kyllä tämä nyt vaan on jauhettava ja purettava, ne ketkä eivät halua lukea tai osallistua, olkoon lukematta, kirjoittamatta ja kommentoimatta.

Mutta siis, mikä ihme voi saada nuoren miehen päähän tuollaiset yli-ihmiskuvitelmat? Mikä niitä voi ruokkia? Ja voiko se johtua ulkopuolelle jäämisestä ja kiusatuksi tulosta? Silloinhan "syyllisiä" löytyy ihan kaikkialta. Suurin syyllinen on tietysti se joka aseeseen tarttui, mutta hei kamoon, pakkohan yhteiskunnassa, ympäristössä ja muissakin ihmisissä jotain kummallista täytyy olla, vai miten muuten voi joku noin paljon vihata esim. tyhmyyttä ja demokratiaa? Vaikka kauheat ajatukset päähän voivat tietysti mennä ilman väkivaltaisia elokuvia ja pelejäkin, niin kyllä se niistä matkittu kuvitus näytti kuvottavalta uutislähetyksissä, lehtikuvissa ja taltioiduissa nettilöydöissä. Kaikki ruokkii kaikkea ja kaikki ei selviä ja aina joskus jossakin joku saattaa kilahtaa. Tämäkö vaan on hyväksyttävä, eikö mitään voida tehdä millekään missään?

Saisiko sitä vietyä itsensä ja perheensä ainakin marraskuuksi jonnekin turvalliseen lämpimään koloon pois pahasta maailmasta ja sen vaatimuksista?

Napanöyhtää

Eilinen sairaspäivä (en minä vaan kohta viisivuotias, oksennustaudissa) taisi katkaista kamelinselän: taidan jättää sen päätöksenteon teoria kurssin tuonnemmaksi, tai korvata jollain muulla. Tähän loppusyksyyn se nyt vaan on liian hapokasta. Oireet alkavat muistuttaa jo vuoden takaista, silloinhan minulla meni yöunet, elämänrytmi ja kaikki suunnitelmat ihan sekaisin stressin ja opiskelukiireiden vuoksi. Joten loppusyksylle jää yksi luentokurssi (johon pitää viikottain kyllä valmistua etukäteen lukemalla artikkelit ja jälkikäteen reaktiopaperilla, ja sitten vielä lopputentti) ja yksi virtuaalikurssi (joka on melko verkkaisesti käynnistynyt, mutta ainakin kirjoittamishommia senkin suhteen tiedossa). Lisäksi on seminaariesitelmän valmistelua ja paljon pikkujouluja sun muita iltamenoja!

Tämän blogin kanssa nyt on vähän epätietoinen olo. Olen eniten tykännyt bloggaamisessa yhteisöllisyydestä ja kommentoinnista, ja nyt ne tuntuvat hiipuvan vähän joka puolella, onko yleistä blogiväsymystä vai se naamakirjako muka täyttää yhteisöllisyystarpeet? Jatulintarhassa oli hyviä huomioita tähän liittyen, ei ne suosikkilistat, -drinkit ja poukkaukset täytä kuin yhden pienen osan yhteydenpitoa, vähän niinkuin meemit ennenvanhaan. Noitten keräilyyn ja tuttujen bongaamiseen naamakirja on kiva, mutta jonkun teeman tai aiheen mukainen keskustelu on vähän hankalampaa. Mitä kaikilla kivoilla ryhmilläkään tekee, jos suurin into on siinä että perustaa/löytää hauskan ryhmän ja liittyy siihen, no mitä sitten (nyt en tietenkään tarkoita Kampin Bistroa, sehän jo yksin oikeuttaa kaiken muunkin)?

Pitäisi varmaan ainakin perustaa kokonaan erillinen blogi opiskelu- ja tutkimusaiheille (tai ottaa vanha lepäämässä oleva uudelleen siihen käyttöön), toisaalta tykkään tästä sopasta siksikin että voin kirjata juuri sitä mikä milloinkin päässä pyörii. Pitäisikö sitten ruveta ihan vaan päiväkirjaa, suljettua, pitämään, niin voisi kirjoittaa vielä avoimemmin? Mutta entäs sitten ne kommentit sun muu?

Huh huh

On kuulkaa niin paljon hommia nyt ettei oikein ehdi blogata. Ei kyllä paljon feisbuukatakaan, sorry vaan jos superpoukkauksenne sun muut ovat jääneet vastakaiutta, olen minä sitä statusta välillä kuitenkin päivittänyt.

Kyllä sitä ihminen voi tuntea itsensä tyhmäksi. Olen siis niin pihalla todennäköisyyslaskennasta, funktioista ja kaikesta mahdollisesta matemaattisesta tiedosta, joka kuitenkin pitäisi jotenkin olla hallussa pärjätäkseen päätöksenteon teorian kurssilla. Tänään koin lyhyen ahaa-elämyksen, kun luulin ymmärtäväni että miten voi melko yksinkertaisen kysymyssarjan (jos sinulle luvataan ensin joko 25.000, 50.000 tai 75.000, niin millä todennäköisyydellä olisit valmis luopumaan tuosta kulloinkin luvatusta summasta ja osallistumaan arvontaan jonka tuloksena saisit joko 0 tai 100.000 euroa) perusteella tehdä vastaajan riskinottoprofiilin! Tuon jälkeen putosinkin sitten taas kärryiltä...

Ilman sen kummempia vaihtoehtoja, taulukoita ja käyriä todennäköisyys sille että lähden nyt syömään ja sitten töihin on juuri nyt 100. Mietitään senkin subjektiivisia ja objektiivisia hyötyjä taas myöhemmin.